Hiihtoretki Martimoaavalla

Kirjoitettu: 10.02.2013 23:01
Tagit:
martimoaapa,
hiihtoretki,

Viime viikonloppuna kävimme tekemässä parin päivän hiihtoretki Martimoaavalla. Tästä soidensuojelualueesta on tullut yksi lempialueista ja sinne olen tehnyt vajaa kymmenen retkeä. Tällä kertaa tarkoitus oli käydä katsastamassa Martimo-ojan niittytupa, joka on ainoa taukopaikoista, joilla en ole käynyt. Paikalla on ollut niittysauna 1800-luvun lopulta alkaen, kunnes se paloi vuonna 1998. Uusi tupa on rakennettu vuonna 2002. Martimo-ojan niittytuvalle kulkeminen kesällä on hankalaa, joten näin talvella hiihtäen oli helppo käydä katsomassa millainen tupa sieltä löytyy.

Retken valmistelu alkoi torstai-iltana, kun pakkasimme vähän varusteita kasaan. Suunnitelmana oli lähteä suoraan töistä vanhempieni luokse Kemiin lähemmäksi retkialuetta. Matkalla Kemiin koukkasimme Pömiöön katsomaan mistä kohdalta olisi paras lähteä retkelle. Suunnitelmissa oli hiihtää Pömiöstä Hangassalmenahoon yöpyen puoleen väliin jäävässä niittytuvassa.

Pömiön koulun jälkeen noin parin kilometrin päästä kääntyy Kontiokummuntie, jota ei ollut aurattu. Se näytti hyvältä lähtöpaikalta. Illalla katsoimme kartasta, että tien vierestä pääsisi helposti Pömiönlamminaavalle mistä taas pääsisi melkein ilman metsässä hiihtämistä Lumiaavalle asti. Lumiaapaa hiihtäen pääsisi helposti Martimo-ojan niittytuvalle, missä olisi tarkoitus yöpyä.

Toisen päivän etapiksi suunnittelimme hiihtoa Hangassalmenahoon niin, että ylitettäisiin Martimo-oja tuvan kohdalla olevan sillan turvin ja hiihtäisimme Martimojärven eteläpuolelta kiertäen Hangassalmenahoon. Vanhemmat lupasivat viedä meidät Pömiöön ja hakea pois Hangassalmenahosta.

Aamulla pääsimme suksien päälle tasan yhdeltätoista. Noin tunnin suunniteltua myöhemmin. Päivänvalossa huomasimme, että Kontiokummuntietä pitkin menee kelkkaura. Emme antaneet sen haitata vaan päätimme hiihtää sitä pitkin alkumatkan. Aurinko paistoi ja pakkasta oli noin kaksikymmentä astetta.

Kuten huomaa. Puhuttaessa kelkkaurasta en tarkoittanut, että se nyt ihan helppokulkuinen ura olisi :-)

Ensimmäinen vastoinkäyminen tapahtui heti parin sadan metrin hiihtämisen jälkeen, kun Elisalta hajosi kummastakin sauvasta vanhojen sauvojen haperoituneet sommat. Olisi pitänyt tarkistaa nämä matkaan lähtiessä. Koska Elisalla ei ollut sompia päätimme jatkaa kelkkauraa pitkin ohi Pömiönlamminaavan ja poiketa kohti Lumiaapaa tien loppupäässä olevaa polkua pitkin. Näinhän ei olisi kannattanut tehdä vaan aina kannattaa hiihtää mielummin avaralla kuin risukkoissa.

Loppumatka menikin suunnitelmien mukaan. Aurinko paistoi kolme tuntia ennenkä meni pilveen. Tämän jälkeen näkymät menivät harmaaksi ja ainakin omalle silmälle huomattavasti raskaammaksi katsoa. Matkalla ei mitään ihmeellistä tapahtunut. Pidimme pienen kahvitauon ja näimme kohtalaisen tuoreet suden tai ilveksen jäljet. Eläinten jälkiä hangilla ei ollut kovin paljoa.

Löysimme tuvalle kohtalaisen helposti GPS:n ja kartan avustuksella. Tämä tupa olisi löytynyt helposti ilman GPS:kin. Tuvassa oli päivällä käynyt joku hiihtämässä vastakkaisesta suunnasta, mutta tupaa ei oltu kummemmin lämmitetty. Parissa tunnissa tupa lämpesi ja pakkanenkin oli laskenut reiluun kymmeneen asteeseen. Iltapalaksi teimme perunamuusia makkarakastikkeella, kuumat kupit sekä leivät. Tämän jälkeen kello oli seitsemän eikä unta tarvinnut odotella.

Nukkumaan mennessä pistimme vielä pesän täyteen puita. Noin kymmenen aikaan jokin paukahti sammuneessa kaminassa niin, ettei uni meinannut tulla silmään. Laitoin kaminan täyteen puita ja liekkien huminassa unesta sai helpommin kiinni. Seuraavan kerran heräsin neljän aikaan aamulla, kun nenää alkoi paleltamaan. Muuten makuupussissa oli lämmin. Ajattelin mukavuussyistä pistää muutaman puun palamaan. Herätä oli tarkoitus kahdeksalta aamulla.

Aamu tulikin nopeasti. Aamupalaksi söimme leipää sekä pari makkaraa. Tämän jälkeen siivosimme tuvan sekä veimme tuhkat pihalle. Halkoja oli tullut tehtyä yön varalle sen verran, ettei niitä enää seuraavaa tulijaa varten tarvinnut tehdä. Noin kello kymmenen aikaan nousimme suksien päälle.

Martimo-oja oli sen verran iso, että päätimme hiihdellä eilisen tuvalla kävijän tekemää hiihtouraa pitkin minne se ikinä viekään. Elisan sauvoista ei ollut paljon iloa sekä hänen lainasukset lipsuivat pakkasella. Kolmen kilometrin hiihtämisen jälkeen vastaan tuli pariskunta, jolta saimme tietoon ettei ura mene Hangassalmenahoon vaan Simojoen varteen. Tämä ei meitä haitannut. Kyydin voi tilata sinnekin.

Toinen päivä meni mukavasti vaikka sää oli huonompi kuin ensimmäisenä päivänä. Myös hanki alkoi upottamaan päivän edetessä enemmän kuin ensimmäisenä päivänä, mikä teki etenemisestä luonnollisesti raskaampaa. Latu-ura loppui Hömmönkosken laavun kohdalle.

Ensimmäisenä päivänä tuli hiihdettyä 8,3 kilometriä ja 4,5 tuntia. Toisena päivänä hiihdettiin 7,3 kilometriä ja 3 tuntia 40 minuuttia. Vaikka ilma oli harmaa ja hiihto rankkaa, ei tarvinnut odottaa muistojen kultautumista ajan myötä. Tämä oli toinen pidempi hiihtoretki. Paljon oli opittu ensimmäisestä retkestä ja vähän jäi parannettavaa seuraavalle retkelle.

Lue lisää...